Agatha Christie - Kohtalokas viikonloppu

Juuri äsken aivan itse luettua

Agatha Christien 51. teos: ”Kohtalokas viikonloppu”, suomennos Annikki Setälä, kansi Heikki Ahtiala, WSOY, SaPo-sarja nro 42, ensipainos, 1959, 264 sivua. Alkuteos ”The Hollow”, Dodd, Mead & Co, US, 1946, ja Collins Crime Club, UK, marraskuu 1946.

Christie onnistuu tässä teoksessaan kirjoittamaan jälleen tietyn tyylisen dekkarin ensimmäisenä (oletan). Asiat näyttävät olevan sitä, miltä ne näyttävät, vai ovatko ne sittenkään? Nerokas, kuten Poirot itse toteaa, teatteriasetelma, kenties vain hänen hämäämisekseen.

Hercule Poirot esiintyy tekstissä vain kovin harvoilla sivuilla, pääasiassa loppupuolella. Valtaosa tekstistä menee henkilöhahmojen minä-muotoiseen esittelemiseen, heidän ajatustensa aukikirjoittamiseen. Mietin lukiessani, kuinka paljon tästä dramatisoitu tv-elokuva on jouduttu muuttamaan, jotta David Suchetille saadaan järkevä roolisuoritus, eikä vain sivuosa. Kirjan perusteella Poirot ei elokuvassa montaa minuuttia ruudussa olisi.

Kirja on poikkeuksellinen myös siksi, että loppuratkaisun selvitessä voi asiallisesti kysyä, ehtiikö Poirot varsinaisesti selvittämään rikoksen vai jääkö ratkaisu hänen osaltaan vain intuition tuottamaksi arvaukseksi. Vai oliko Herculen rinnalla hänen älykkyytensä vertainen hämääjä.

Tarinassa Hercule Poirot kutsutaan naapureidensa vieraaksi.
”Olen pyytänyt rikosjuttumiestä lounaalle sunnuntaina. Hän vie ajatukset muualle, etkö sinäkin arvele niin?
- Rikosjuttumies?
- Niin kuin muna, sanoin lady Angkatell.”

Toinen lainaus, Poirotin viiksistä…
”- Mitä voi sanoa henkilölle, jolla on sellaiset viikset. Tuollaiset kotoiset perheviikset.
Poirot´n käsi ojentui kohti hänen omia viiksiään, jotka olivat hänen ylpeytensä.
- Mitä arvelette minun viiksistäni sitten?
- Teidän viiksenne ovat todella taideteos. Ne ovat jo itsessään taiteelliset. Ne ovat ainutlaatuiset.
- Ovat kylläkin.”

Tässä tarinassa tulee vastaan nykyään mahdoton rasistinen ilmaus, josta juontuu kysymys, miten tällainen mahdollisessa uudemmassa suomennoksessa pitäisi kääntää. Tulisiko kirjan kirjoittamisen aikaan mahdollinen, mutta nyt poliittisesti täysin epäkorrekti termi, muuttaa vai jättää kuvaamaan aikaansa? Teoksessa puhutaan ”Neekerin paita” –nimisestä jälkiruosta, ”Suklaata, ymmärrättehän, ja munia, joita peittää kermavaahto”.

Ja valitettavasti tässäkin teoksessaan Christie jostain syystä on pakotettu tuomaan esille henkilön, joka on juoneen kuuluen epämiellyttävä ja ikävä, ”nokkanenäisenä” juutalaisena. Ja mitä ilmeisimmin vain rahan perään.

Käsissä erittäin miellytävä, vanha mustaselkäinen sapo. Kirjassa erinomainen kansikuva.

Mainiolle tarinalle neljä tähteä viidestä.

Jorma Kajaste
Antikvaarinen Kirjakauppa Tessi
Tapiolan puutarhakaupunki